Runot

Olen odottanut sinua kevät.
Kaamoksen pitkinä iltoina istunut ikkunan alla katsellen ulos,
josko iltarusko valaisseis punerruksen taivaan sineen.
Mielestäni kauan sinua odotin, niin pitkä on kaamoksen voima.
Vain sinä kevät voit sen tehdä, voittaa valollasi pimeyden.

Sinä voit valollasi voittaa tämän pimeän maailman.
Sinä voit voittaa sieluni uuteen elämään, valoisaan huomiseen.
Sinä voit sytyttää elämän liekin pimeimpäänkin sopukkaan.
Jälleen voin iloita kanssasi valosta,
jota koko taivas hehkuen loistaa maahan asti.

Sinä annoit syttyä sydämeni.
Kiitos mielen.
Pois häipyi katkeruus, jota tunsin pimeän aikana.
Nyt jaksan taas kiittää kaikkeuden luojaa kevään lahjasta.
Jaksan odottaa, kun silmut aukeaa.
Yö väistyy pois, ja koko luomakunta herää uuteen aamuun.

Kevätaamu porraspuulla antaa voimaa päivän askareisiin.
Tunnet sielusi sopukoissa elämän ongelmien soljuvan ohitsesi,
kuin tuo kevätpuro laaksoa päin.
Tarun ja todellisen välimaastosta, sieltä ratkaisun löytää vieläkin.

Tänään Vappuna alkaa uusi kesäaika.
Kohta jälleen multa tuoksuu ja kukkii maa.
Kesätuuli ja rannan laine, nekin toistansa armastaa.
Siihen joukkoon liittykäämme, emme koskaan yksin jää.

On maailmassa paljon vihaa, vainoa.
Vaan rakkaus on ainoa,
mi elämälle antaa sisällön, ja onnen tuottaa.
Aitoon rakkauteen voi aina luottaa.

Seurakunnan työssä ihminen on lähettiläs
Jumalan ja rakkauden.
Sieltä saamme voimaa arjen työhön,
sieltä loistaa tähti pimeimpäänkin yöhön.

Siis valoonpäin kulje ihmislapsi,
myöskin nuori, sekä vanhus, harmaahapsi.
Rukoile ja luota rakkauteen,
silloin rauhan saat sä sydämeen.

Toukokuun aamuna, juuri silloin,
kun aurinko idän taivaalla kurkoitellen katsoo maan puoleen.
Joutsenen huilu ja pikkulintujen aamukonsertti alkaa,
silloin sinä hetkenä olen onnellinen.

Miten paljon kaunista saan omistaa ja tuntea.
Tämä on minun kotiseutuni.
Olen saanut Taivaan Isältä tämän kaiken lahjaksi, 
ja nyt juuri tällä hetkellä osaan olla kiitollinen Taivaan Isälle,
jolta olemme saaneet kaiken armosta

Kesä, se on kaunis ja lämmin sana.
Kesäillan rauha kiehtoo ja ympäröi.
Käki kukkuu jossain kaukana ja 
pääskyset tulevat ja laulavat
oikein sydämensä kyllyydestä.
Kasteinen ruohikko tuntuu viileältä,
kun astelen paljain jaloin rantatietä,
missä vene odottaa soutajaa.

Näky on ihana.
Lumpeiden kukkameri lahden poukamassa.
Sorsaemo vie poikueensa kortteikon suojaan,
vaikka kerron hänelle; ” En ole uhka perheellesi,
vain haluan katsella teitä. Kaikki lapset äidin vierellä, 
se on ihanaa aikaa. Minä itse en tiedä,
missä milloinkin lapseni ovat,
mutta toivon sydämestäni, että he ovat turvassa.”

Kesäaamut ovat kauniita, kun luonto
herää aikaisemmin kuin ihmiset.
Silloin kannattaa istahtaa porraspuulle,
kuulla ja nähdä luonnon kauneus ympärillään.
Meillä Lapin ihmisillä se on vain hetken tämä kauneus.
Sen vuoksi muistot kesästä
kannattaa kätkeä muistojen aarteistoon.
Avata se joskus niin kuin minä
tänään elän nämä hetket uudestaan.

Västäräkin tänään ensi kerran saapuneen mä huomasin.
Iloisesti pyrstöään keikutellen lauleli.
Tulin kertomaan kesän saapuvan jo luoksesi.
Vaikka varpaitani paleltaa,
tänne aion jäädä iloksesi laulamaan.

Jo varhain aamulla idän taivas valohehkun maille purppuroi.
Ja jossain kaukana myös teeren laulu soi.
Istun porraspuulle, kuulen puron soilinaa.
Edessäin kesän portit aukeaa.
Eteläisen lämmin henkäys kättäni lämmittää.
Kaikkialla voimakas on syke elämän.

On kuin unta vieläkin se ois,
että talvi sekä kaamos hyinen kulki pois.
Kiitos, että vielä kerran kokea ja nähdä sain.
Kesätuuli ulapoiden yllä soittaa, venhon kantaa,
rantaa tavoittaa.

Tarun ja todellisen välimaastoon, 
sinne askeleesi luoja johtakoon.
Luonto äidin helmaan retki kantaa,
se uskoa päiviin parempiin antaa.
Sen antimina kaikki lahjaks tullut on.

On ihana kesäaamu.
Kuuntelen porraspuulla kissankellojen soittoa.
En tiedä, soiko se minussa vai jossain lähelläni.
Aamun auvoinen riemu täyttää koko olemukseni.
Aika, jota elämme, saa sydämeni sykkimään kiivaasti.
Lintujen laulu täyttää metsän.
Ne laulavat kosiolaulujaan.

Aurinko leikkii puiden oksilla, valoa ja lämpöä.
Pieni tuulen henkäys tavoittaa rannan ja 
aamun usvat kiirehtii pois.
On alkamassa ihana päivä. Tätä olemme odottaneet.
Joutsenen huilu soittaa korkeita säveliä,
pääskyäiti kietoo lapsensa untuvavaippaan.

Tähän hetkeen tahtoisin jäädä ikiajoiksi.
Tämä hetki meille ihmisille on vain suotu
muutaman kerran kesässä.
Kauniita hetkiä elämässä on kovin vähän, ja
me ihmiset olemme liian kaukana toisistamme.
Olisi aika tulla lähelle. On liian paljon yksinäisiä.
Nämä hetket voisi elää vielä rikkaammin,
jos meitä olisi kaksi.

Sinä ihminen olet luotu kuin vuodenajat.
Ensin nuorena kukoistat ja 
annat elämälle parhaintasi,
niin myös luonnossa keväisin
silmut aukeaa, kukat puhkeaa.

Myrsky ja pakkaset ravistelevat 
puita, kukkia ja pensaita.
Niin myös meidän elämässämme
saamme kohdata vastoinkäymisiä.
Joskus tunnet olevasi yksin,
kuin lastu aavalla merellä.
Ei turvaa missään.
Vaan sieltäkin palataan takaisin ja 
elämä tuntuu taas olevan koossa.

Vuodet kuluvat ja tulee luopumisen aika,
elämän vaikein läksy.
Mitään et enää tarvitse tulevaisuudessa.
Vain päivä kerrallaan, tulevaisuutta ei ole.
Ja se mikä on ollut elämän sisältö,
on luovutettava pois.
Elää viimeiset ajat täysin riisuttuna,
kuin lehdetön puu syystuulessa kalliolla.

Vuodenaika uusiutuu, ihminen ei.
Paitsi karaistuu elämän koukeroissa ja kevätluonnossa.
Keväästä toki jaksaa iloita, se on aina yhtä ihmeellinen asia.
Västäräkki laulaa lätäkön reunalla.
Joutsenen huilu soittaa ilmoille oikean ja aidon kevätserenadin.
Jäämme sitä odottelemaan.

Heräät aamuun auringon ja kukkain tuoksun.
Näet kesäpääskyn lennon sekä juoksun.
Nosta katsees korkealle taivaan sineen asti,
siellä kulkee poutapilven saatto, ylös alas riemuisasti.

Täällä kotomaasi taivaan alla,
kesäpäivän riemut näät sä kaikkialla.
Pellon pientareella mehiläinen mettä kukkasista kerää.
Niittyleinikit ja rannan rentukat nekin iloksesi taasen herää.

Täällä kukkuu käki ahon suurimmassa koivupuussa,
ja sorsaperhe soutaa kotijärven lahden suussa.
Sydämessä tunnet ilon sekä riemunajan
avatessa kesäkotis oven, oman lomamajan.

Eräretket kutsuu luonnon helmaan,
kaikki tämä kuuluu lomasuunnitelmaan.
Silmin avoimin käy näin luonnon syliin,
siellä rauhan saat, ei mieli tee meluaviin kyliin.

Istu, katsele ja kuule puron juoksu,
haista raikas ihanainen kesän tuoksu.
Täällä kutsuu sua oivat marjaretket,
täällä viettänyt oot aina rakkaimmar myös taukohetket.

Olen kulkenut mä paljon maailmaa,
nyt aina yhä uudestaan palaan kotiin lapsuuden.
Se paikka parhain aina ollut on.
On kaipuu sinne aina loputon.

Ei mikään korvata voi milloinkaan niitä vuosia,
jotka elää siellä sain.
Onkipaikat, marjamaat, ne retket ratkiriemukkaat
maailmalla mua yhä kannustaa.

Aina kun mä saavun tuttuun pihapiiriin.
Tuuliviirin soitto korviin kiirii,
siinä seisoo se entisellä paikallaan.
Tuulen suunnan asukkailleen ilmoittaa.

Jokainen puu ja kivi, jotka täällä nään,
on kuin hymyäis ne mulle tervehtäin.
Niin kauan olen teitä kaivannut, 
vaan jälleen olen tänne saapunut.

Hakamaan luona seisoo suuri puu.
Sen suuren oksan kainaloon kiipesin aina lukemaan.
Siellä olo oli turvallista, ihanaa.
Sieltä korkealta katselin, kun järvenselkä auringossa kimmelsi.

Siellä rakentelin pilvilinnoja.
Miten suurta ois, pois matkustaa.
En silloin osannut mä aavistaa,
että parhain paikka maailman oli tämä lapsuuskodin maisema.

Nyt vasta tiedän ja ymmärrän,
että aina osa itsestäin tänne jää.
Jos minne kuljen mä täältä pois,
niin paikka parhain tää aina ois.

On tuulen soitto kotikuusen huminaa.
Sitä tahdon yli kaiken rakastaa.

On päivän kiireet tauonneet.
Iltarusko puiden latvoille viel punerruksen antaa.
On tuuli laannut, pieni väreily, veden kalvoon,
uupuneena tavoittaen rantaa.

Karjahaasta pihapiiriin lehmisavut ihanaisen tuoksun tuo.
On kaikki askareet tehty, 
näin iltahetki rauhan suo.
On pyhän aatto.
Se mielenrauhan antaa.

Istun ja kuuntelen.
Yksinäinen lintu viel huhuilee.
On liverrykset muut jo tauonneet.
Näin pyhärauha kietoo tienoot vaippaan hiljaiseen.

On jumalainen hetki tää,
se ainiaaksi mieleen jää.
On kasteenraikas rantatie,
se venevajan luokse vie. 

On vene tervan tuoksuinen,
ja muistan vielä illan sen,
kun olin nuori morsian,
ja hänen kanssa soudellen hetken unohtumattoman viettää sain.

Ruiskaunokit ja päivänkakkarat
hän mulle ojensi merkiksi sen –
rakkauden ja liiton ikuisen.

Mun lauluni kertovi luonnosta Lapin,
se kaikuvi vaarojan rinteille niin.
Se kertovi yöttömän yön kirkkaudesta,
ja kaamoksen varjoista sen maisemiin.

Nään siintävät järvet ja tunturipurot,
ne luonnon kauneutta kaikki on vaan.
Täällä kukkuvi käkönen keväiseen aikaan
ja syksyn ruska on kauneinta maan.

Tänne lapseni soisin mä ainiaaks jäävän
tänne heidän myös kotinsa rakentavan.
Täällä koen mä aitona myös luonnon rauhan,
sitä tulkita täysin en voi milloinkaan.

Kun olet kiireetön ja sinilaineen liplatuksen kuulet.
Rautatietä astelleesi kauas, kauas maille luulet.
Onnenhetkiä näin elämä joskus meille antaa,
ja ohjaa askeleemme päin sinisintä järven rantaa.

Kiitä kaikkeuden luojaa siitä, 
että elämäsi monet vaiheet kokea sä matkallasi sait.
Päivät helminä ne muistoissasi hohtaa ja 
murheen päivät nekin taakse jäi ja aika himmentää.
Vain muisto sydämeesi jää.

Näät valkopurjeet, joita kesätuuli kauas pois kuljettaa.
Se kaukokaipuun joskus sydämessä suureksi saa.
Vaan kuitenkin täällä, missä keskiyön auringon näämme,
tänne ainiaaksi lumoihin sen jäämme.

Täällä tehneet oomme pitkän päivätyön.
Lapin luonto karu ja kaunis,
sille sykkii vielä sydän vanhan konkarin.

Siellä pihapiiri tuttu lapsuuden
muistoihin palaa aina uudelleen.
Tuoksu savusaunan, kalarannan puut.
Ne kutsui kesäilloin soutajaa 
saapumaan kotirannan valkamaan.

Sinne alle tuoksuvaisen pihlajan
riensin aina rentukoita poimimaan.
Lehmihaassa tuttu kello Tuorikin erottui.
Muista kelloista tiesin sen,
ja silloin ollessani paimentyttönen
sen ääni yli kaiken jäi mun sydämeen.

Kuin satua se kaikki oli aikanaan,
vaan nyt on mulle muistojen kertomaa.
Jos muistot kaikki kauniit lapsuuden
kertoa saisin lapsenlapsillein,
niin muistot nää ne aina yhäti mieltä lämmittää.

Siksi Suomen kesä aina meille parhain lie,
jos täältä pois, kauas kulkee tie,
niin aina yhä uudestaan halajan nähdä lapsuuden maisemat.
Poutapilvet yllä taivaan sinisen
täyttymys on aina kaipaavaisen sydämen.

Pihlajan punaiset marjat ikkunan alla 
syksyn tervetulleeksi toivottaa.
Sen suuret oksistot marjoja kantaa.
Pienet linnut syömään houkuttaa.

Sen alla istuin, kun oli lämmin kesä.
Sen takana, varjossa räystään alla, oli pääskyllä pesä.
Siellä kuulla sain kauneimmat lintujen laulut.
Se sieluuni piirtyi, kuin herkistä herkin taulu.

Sua katselin, kun olit kukassa ja oli yötön yö.
Sua katselin silloin, kun oli päättynyt työ.
Ja joka kevät sinä suuret urpusi avaat, loistoon suureen.
Sinut keväillä ruokin – mullat, ravinteet kannan sun juureen.

Sinä kertoa voisit paljon vuosien varrelta tästä,
tämän pihapiirin elosta, hyörinästä.
Vaan sulle ei luotu puheen lahjaa lain.
Sinä mykkänä seisot ja talletat sieluusi ilot ja surut.
Vielä muistat, kun allas leikki lapsemme,
pienet, nuo kullanmurut.

Nyt he löytäneet on paikan maailmasta,
vaan hetkittäin he luokses palaa.
Katsellen sun kauneuttas salaa.
Olet uskollinen ystävä kotipihan.
Olemme oppineet jo kaikesta luopumaan,
vaan pihlajamme kuuluu meille kokonaan.

Näin kuluu kesät varjossa pihlajan.
Yön usva hiipii. Tietää syksyn saapuvan.
Nyt pääskyn pesä on jo tyhjä, autio.
Tää minun pesäni, 
jonka kerran rakkaudella ystäväni kanssa rakensin,
on jo harmaa.
Pihapolut kohta peittyy sammaleen.

Vaan muistot ne aina kesän tullen palaa uudestaan,
niinkuin pihlajani uskoo kesän saapuvan.
Vaan kuitenkin rajattu on kesä ihmisen,
se päättyy aikanaan.
Vaan pihlaja se tänne jää.
Versoista se voimaa elämään saa uudestaan,
ja seuraava sukupolvi saa taas oman pihlajan.

Kun luontoäiti ryhtyy kasvattajan tehtävään,
hän antaa aurinkoisen paistaa, lämmön vaikuttaa niin,
että kukkalapset, pensaat sekä puut tuntea sen saa joka solullaan.
Silloin alkaa luonnon kasvunaika valloittaa.
Aurinko ja lämpö sen kaiken aikaan saa.

Vain joskus karaistaakseen lapsiaan,
hän antaa myös pohjoisen viiman puhaltaa.
On surullista silloin kaikkialla.
Aurinko pois hetkeks kaikkoaa näin.
Kylmän viiman tuntea saa maa, 
ja kukat, silmut oksiston vetäytyy kuoreensa.
Ahdistus on armoton,
vaan sitten jälleen palaa lämpö auringon,
se pelastus maanäidin lapsille on.

Näin tulis olla osana, myös ihmislapsosen.
Hän kasvun aikaan tarvitsee huolenpidon, kodin turvallisen,
äidin, isän myöskin myötä sen.
Siinä juurtua hän sais, tuntea sen lämmön.
Omaksua kasvatuksen oikean, hyvät tavat,
elämälle pohjaa antavat.
Jos vaan kodin kaikki toiminnat
häntä oikeaan ain ohjaavat.

Päivät on harmaita. Lintujen aurat on kohti etelää.
Kuitenkin mieltä piristää väriloisto,
jonka luojan sivellin on tuonut tänne syksyn maisemiin.
On kaunis näky, kun ilta – aurinko valaisee vaarojen rinteet,
missä on punaista hehkua haapojen oksistoissa.

Kaikki luojan työt ovat ihmeellisiä,
joita ei aina ihminen voi käsittää.
Ennenkaikkea luonto ; sen eläimet, kukkien väriloisto, lintujen laulut.
Miten ihana on herätä kesäaamuun, avata ikkuna auringolle,
nähdä siniset järvet, missä kesätuuli leikkien lainehtii.

Nyt on syksy.
Istuin kivellä ja katselin
miten kauniina kuvastui järveen vaaran väriloisto.
Vaara oli järven rannalla, ja syksyn ruska hehkui parhaimmillaan.

Taas kuitenkin elämme syksyä, ja onhan se aikaa, josta pitäisi kiittää taivaan isää.
Maamies on saanut palkan työstään, vaikka joskus onkin kapinamieltä.
Palkka ei ole niin suuri, joksi sen kuvittelimme.

Hän hoiteli lapsensa täällä.
Ja lentolupakirja oli saatava aikanaan, 
että ehtisi talven alta,
pois maahan lämpimään.
On matkalla suuret meret ja myrskyt alkavat.
Taas siellä monet vaarat uhkaa,
kun muuttaa lämpimään.

On heillä myöskin täällä, tämä rakas synnyinmaa.
Tänne he palaavat jälleen, kun kevät on uudestaan.
He vaistollaan etsivät täältä sen syntymäseutunsa kai,
jonka luojalta lahjaksi saivat.

Joulu saapuu tänne aina kaamokseen.
Juhlavalot loistaa, pimeyttä uhmaten.
Kauan viipyy aamun kajo idästä.
Varhain päivällä jo katoaa se länteen
taivaanrannan taa.

On joulujuhla vanha, ikimuistoinen.
Jo kauan sitten syntyi Betlehemin lapsonen.
Viel muistan aikaa lapsuusjoulujen,
niin kaunis oli hetki attoillan riemuineen.

Äidin askareita seuraten kuljin keittiössä,
ihanaiset tuoksut haistaen.
Onnellista aikaa oli se lapsuuden.
Vielä nytkin sitä ikävöiden kaipailen.

Sitten seuras aika miehuuden,
oli minun vuoro olla joulunluoja pienen lapsosen.
Olin äiti sota – ajan, pulavuosien,
mutta aina sentään joulu oli juhla juhlien.

Näin kertoilla voin lapsellein Betlehemin yöstä.
Kaiken sen mi osoitus on elämän ja suuren rakkauden.
Ja aina joulutähden valo loistaa pimeyteen,
näin valaisee ja lämmittää se ihmislapsen sydämen.

Loista joulun tähti tänä joulunakin pimeään.
Valos siellä lämmittää ja rohkaisee,
ei kukaan yksin jää.
Johda kansat yhäti vaan rauhan teille.
Anteeks anna, armo suo
ihmislapsille syntiin langenneille.

Kauan sitten joulut lapsuuden palaa muistoihin aina uudelleen.
Kuinka jouluaaton savusauna uhkui lämpöä ja pihapiirin rauhaa.
Pakkasherra kietoi kuuravaippaan pihapuut.
Jouluaaton illansuussa aina ulos uudestansa kirmaisin,
joko iso-isän aisakello tulostansa ilmoitti. Jännitys vaan kasvoi.
Ajan myötä, varmaan ennen yötä, iso-isä saapuisi.

Sitten koitti odotuksen täyttymys.
Aisakellon tuttu ääni kuului verkkaan metsätiellä.
Iso-isä saapuu siellä!
Joulun toi hän tullessansa vaikka salaisuus,
vaikka salaisuus se sentään vielä oli.
Odotetaan hetki, vielä malta lapsi toki.

Savotoilta saapui hän joulun viettoon.
Saunan jälkeen kertoili hän tontun hiippalakkisen tavanneensa metsätiellä.
Pitkä parta, kippuraiset saappaat, suuri lahjakelkka.
Ylen väsyyneenä matkaa teki siellä.

Reppu tuttu, mutta sisältö sen salaperäinen, seinustalla pirtin odotteli vielä.
Kunnes viimein iso-isä iloinen ilme kasvoillaan sanoi;
”Hae tyttösein reppu tänne. Mitä tonttu sulle laittoikaan.”
Sitten reppu aukaistiin. Siellä oli uuden uutukaiset saappaat,
hyvin kauniit niin.

Olin onnellinen. 
Kiitin iso-isää ja tonttua, jonka tapasi hän metsätiellä.
Sitten iso-isä kertoi Jeesus lapsen synnyinjuhlan saapuvan,
siksi hänkin kaukaa saapui kotiin sitä viettämään.
Hiillos hiipui takassa. Joulurauha saapui majaan pienoiseen.
Joulun tähdet loisti yössä joulun maiseman näin valaisten.

Koko syksyn kaamos on hiljaa hiipinyt jokaiseen soluun ja soppeen.
Käärinyt ihmiset ja eläimet samaan tummaan harsovaippaan.
Saatuaan kaiken valmiiksi, silloin saapuu joulu.
Kirkkaat tähdet revontulten myötä etsii kaamoksen vangit harsovaipastaan.

Kirkas tähti ja revontulten kaunis värikirjo piristää mielen.
Saa tuntemaan, että sittenkin jossain kaukana valo vielä elää.
Siellä tähdet saa kirkkautensa ja revontulet kauniin värikirjon.
Veteraani pienessä mökissään yksin istuu, ja ajatukset harhailevat
kaukana menneisyydessä, siellä jossakin.

Ja eräs joulu kumpuaa muistojen kätköistä esiin. Se oli niin erilainen joulu.
Istuin vartiossa, tykkien jymy kantautui korviin jostain etäältä, ja 
pienet tuliaseet olivat valmiina, josko joulurauha rikkoontuisi.

Muistot täyttää vanhan miehen joulun.
Ne kaukaiset niin, hellin unelmin.
Kun olin nuori, joulu silloin vietettiin
aseveljen kanssa vartiossa kukin vuorollaan.

Silloin siellä jossakin aseveljet oli kuin sama perhe.
Joulupaketit olivat yhteisiä, ja sairaista pidettiin huolta.
Tämä veljeys jatkuu yhä.
Vaan kuitenkin jokaisen sotilaan sydän oli myös kotona.
Se oli kuin näkymätön silta, jota enkelit vartioivat.
Siellä tunnussana oli aina sama; rauha.

Hiillos hiipuu takassa vanhan veteraanin.
On aika laittaa verho menneisyyden eteen, ja palata nykyisyyteen.
Tänä jouluna hänellä on lapset ja lastenlapset muodostamassa perheen.
Hänellä on Tammenlehvä – veteraanitunnus,
muuten hänet unohdettiin.
Sen verran isänmaa oli hänelle velkaa.

Suomi, synnyinmaa. Sinun juhlavuotes on jo lopuillaan.
Eihän juhla kovin korkealle yllä. 
Lapses viettäneet on juhlat kovin aikaisin, ja 
kukkarossa matti nyt asustaa.
Mitä Suomi – Äiti sanoo lapsistaan?
Onko kasvatus oikein ja kohdallaan?

Taitaa olla ruorissa nyt lapsenlapset, sekä vielä nuoremmat.
Sinä, Suomi – Äiti kasvatit omat lapses hyvin vastuuta kantamaan.
Poikas taisteli puolestasi. Siitä voit olla ylpeä.
Nosta pääsi pystyyn vaan, sinua sun lapses arvostaa.

Siis Veteraanit kautta maan,
kyllä Suomi – Äiti lapseksensa tunnustaa,
Teidät kaikki, jotka kerran rintamalle lähti.
Vapaus oli johtotähti.
Maksettu on velat, rakennettu Suomi jälleen,
mutta miten kävikään?
Nyt on rauhanaika, mutta velka kasvaa, lapsenlapset työttömänä on.
Eikä Suomi nousta suosta voi, jos ei työn äänet jälleen soi.

Suomalainen työ se täytyy saada kunniaan,
sekä elämään usko uudestaan.
Sillä ja vain ainoastaan sillä, voimme näyttää maailmalle,
mitä suomalainen sisu aikaan saa, kun hädässä on maa.

Kiitos sulle Suomi – Äiti tänään sekä huomenna
lapsiltasi jotka kerran kasvattelit oikeaan.
Koti, uskonto ja isänmaa meitä aina velvoittaa.
Kantaa voimat yhteistyöhön, ettei kaunis kotimaamme
hukkuis laman yöhön.

Mutta niittymiehen päivä naisten osalta ei ollut vielä täysi. Lauantai – iltana,
ennen saunomista, oli suuri pyykki. Kaikki niittymiesten vaatteet oli pyykättävä,
voirasiat ja piimäleilit pestävä tuulettumaan. Maanantai – aamuna perheenäiti 
laittoi uudet eväät. Pyhäiltana tehtiin niittyvaatteille muu huolto; paikattiin ja korjattiin. 
Sukat parsittiin. Perheen miehillä oli usein jalkarätit, ja niiden jalkaan laittaminen oli paljon 
vaativampaa, kuin sukkien jalkaan vetäminen. Nuoret pojat oppivat usein nämä taidot sotaväessä ollessaan.
Toinen suuri operaatio oli viljan leikkaaminen ja puinti. Silloin oli taas mukana lapset 
sitomassa lyhteitä, ja aikuiset leikkasivat sirpillä. Lyhteet laitettiin seipäisiin kuivumaan, ja kyllä kuivaa ilmaa taas tarvittiin. Kun ne ajettiin hevosella riiheen, ladottiin riihen parsille. 
Vuolien päällä oli pyöreitä riukuja, niiden päälle lyhteet ladottiin pystyyn, vieri viereen niin, että tähkäpäät melkein hipoivat kattoa. Sen jälkeen laitettiin riihen uuniin useimmiten tuli, hyviä kuusihalkoja poltettiin. Ne eivät olleet tervaisia. Tuli roihusi kovalla voimalla uunista, olkia valui alas katosta. Vähän oli silti tulipaloja, eipä juuri lainkaan. Kaksi vuorokautta poltettiin riihen uunissa puita yötä päivää, sitten oli kuiva riihi. Sen jälkeen riihimiehet menivät riihelle ja pudottelivat parsilta sen verran lyhteitä, että lattia peittyi kokonaan.
Lyhteet ladottiin kaksi lyhdettä vähän ristiin, tähkäpäät päällekkäin. Sitten kun tämä oli tehty, oli rusan puinti. Jos jyviä oli paljon, siis vahva kerros riihen lattialla, se käännettiin lapiolla ja puitiin vielä varmuuden vuoksi toiselta puolen. Sen jälkeen säkitettiin.
Kaiken tämän jälkeen isäntä saattoi olla ylpeä tuloksesta. Myös luojalle oltiin kiitollisia, jos tuli hyvä sato. Perheen pää oli vastuussa kaikesta.

…….. ja yhdessä vaarin kanssa me koivusta mahlaa joimme.
Pientareella kasvoi suuri riippaoksainen koivuvanhus. Sen alla vaarin kanssa tauolla istuttiin.
Vaari pollelle kauroja antoi ja raikasta vettä. Lammashaassa pienet karitsat leikki ja tanhus.

Ystäväni, tänään haluaisin sytyttää kynttilän, joka todella valaisee ja lämmittää.
Jonka hiljaa lepattava liekki saisi kosketuksen sinussa ja minussa.
Tuntemuksen, että todellakin olemme avuksi toisillemme.
Olemme silta ja pitkospuu kuilun tullessa eteen.

Taivaan Isältä voimme pyytää lisää valoa ja voimaa aina ja joka paikassa.
Mutta ystävän käsi, se on tässä ja nyt, jos niin tahdomme.
Olemme vahvoja aina silloin kun tiedämme, että meidän on 
hoivattava toista tai oltava kuulemassa mitä hänen sydämellään on.
Aina ei tarvitse tuntea olevansa antaja, vaan itsekin saa tuntea rakkautta.

Kuitenkin ihmisen voimat ovat rajalliset. Hän tarvitsee rohkaisua aina silloin,
kun edessä on vuori, jonka yli ei jaksa kulkea. Silloin on ystävän käsi antamassa 
voimaa, ja vuori on poissa. Taas jaksaa taivaltaa.

Taas kun illat tummenevat, valaiskoon ystävyyden kynttilä kirkkaammin kaamoksen yötä.
Toivottavasti kaikki ikävän rajalla asujat huomaisivat tämän. Saisivat rauhan
sydämeen kulkiessaan kaamoksen yli sinne missä meitä kevät jo odottaa.

Tänään parveilee emovarpuset,
ilmeisesti ennustelevat kesää, ja 
sen myötä ehkä rakentelevat pesää.

Äänellänsä lintukin laulaa, niin sanotaan.
Sen tänään kuulla saamme.
Kevät ollut on kovin flunssainen,
varpusemon äänestä sen huomaa.
Vaan kevät, se lämmön tuoja,
saa sielun soimaan.

Toivoisimme kuulijoidenkin sydämissä
soivan kauneimmat soinnut,
vaikka Varpusten laulu ei tällä erää
niin täysipainoista olisikaan.